Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leino
Terve päivä Pohjolahan,
Terve Suomehen suvinen aika!
Terve lepikot lehtimään,
Kullan käköset helkkymään,
Terve lämpimät lounatuulet,
Lemmentuulet tuoksumaan,
Veet sinertämähän,
Maat vihertämähän,
Taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko!
Terve päivä Pohjolahan,
Terve huomenen korein koitto,
Terve järeys järjen jään,
Terve sätehet lemmen sään!
Terve taivahan, maan ihanuudet,
Tuoreet uudet nyt ja ain',
Puut punertamahan,
Suut sorisemahan,
Kun sydän sykkivi syntymämaan,
Paistaos armahin aurinko!
Eino Leino
|
|
Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpea joka veen
ja joka marjan maistaa.
Eino Leino
Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.
Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.
Eino Leino
Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!
Eino Leino
Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk’ eilen illalla sulki.
Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.
Eino Leino |
|
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Taivas korkeamman kaaren saa,
tähdet kiillon kirkkahamman.
On kuin puussa, on kuin Luojan maassa
kuuluis jo salainen kuiske,
vilkahtaisi viidakossa, haassa
huntujen sinisten huiske.
Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt,
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit’ on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto.
Vielä hanget verta huppeloi,
viuhuu rautainen vihuri,
vaan jo metsän simapilli soi,
kohta liikkuu korven linnat,
luonto kuollut vitkallensa vertyy,
käy irti inehmon rinta,
mieli unten ulapoille mertyy,
kangastelee kaunehinta.
Heijastelee hengen voitteloa,
jot’ ei viel’ ole eletty,
ailahtelee aamun koitteloa,
jot’ ei nähty maailmassa,
aikaa auran eikä miekan, missä
täyttyvät unelmat uudet,
sykkii kansakuntain sydämissä
ihmisen ihanammuudet;
haaveet ihmiskunnan korkeamman,
suurten tietäjäin sanomat,
kirjat oikeuden kirkkahamman,
lempeämmän tunnon tunnut,
laulut myrskyn ei, vaan päivän lasten,
entehet elämän lauhan,
aavistukset rantain autuasten,
ihanteet ijäisen rauhan.
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Kuinka paljon verta vuotaa saa,
kuinka paljon tuskaa tulvehtia,
ennen kuin maa kaunis kasvaa hyvin,
kypsyvät kylien laihot,
muuttuu muotoon kansain toivo syvin,
täyttyvät inehmon kaihot?
Eino Leino |