|
Haihtuvi nuoruus
niin kuin vierivä virta.
Langat jo harmaat
lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan
tartun ma hetkehen kiini,
riemua ei suo rattoisa seura,
ei viini.
Häipyvät taakse
tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin
jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin.
Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo:
tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha
mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle
ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu,
myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova:
kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen
unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä:
kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin,
hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat
mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen,
ah, sydänjuurihin saakka!
Liikaako lienee
pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä,
joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä,
työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta
kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet,
poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin,
kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi,
kun meni haavani arpeen.
Toivoton taisto
taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel;
lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa,
soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan
kuin peto kuoleva hiivin.
Eino Leino
|
