Tänne me saavuimme rauhan työstä, liesien loimusta, metsien yöstä,
täällä me seisomme, tänne me jäämme,
kunnes on murtunut taas idän paine
tai tulilaine – lyö yli päämme.

Kauan sun helmaas, mahtava Vuoksi,
heimomme kyynelet virtoina juoksi,
paljon sun uomaas verta jo vuoti,
täällä kun vartijas, peittämät hurmeen,
saatteli nurmeen – keihäs ja luoti.

Täällä on taisteltu puolesta maamme,
täällä me vieläkin taistella saamme;
tuima on tahtomme niin kuin rauta.
Vuokseen jos sorrumme kunnian teillä,
suuri on meillä – sankarihauta.
Yrjö Jylhä

Minun Suomeni on sinivalkoinen,
itsenäinen ja satavuotinen.
Minun Suomeni on rauhallinen,
kiltti ja rehellinen.
Minun Suomeni on turvallinen,
puhdas ja ystävällinen.
Minun Suomeni on kaunis ja ihana.
Minun Suomeni on hieno maa.
Petäjäveden koulun 2-luokkalaiset



Sotaveteraani
Jo kuuluvi kutsu hätäinen,
on vaarassa maa tuo pienoinen.
Sitä suuri omakseen haluaa
ja voimallaan pientä pelottaa.

Riens miehet rajalle pitkän tuon,
ne miehitti kankaat kuin kostean suon.
Kuin myyrät nuo kaivausi maahan siin,
oma henki kallis, se opetti niin.

Jo jylinä taivaalta kuuluvi tuo,
aseveljien monen verta koht juo.
Maa vapisee alla tuo aaltoillen,
kuin helvetin voimat ois vallannut sen.

Niin moni miehistä katosi pois,
kuin koskaan heitä ei ollutkaan ois.
Ei löytynyt arkkuhun pantavaa,
kotimultiin mitään laitettavaa.

Jo kranaatit repivät miehiä siin,
ja poterot häipyvät tyhjiin niin.
Mut jäljelle jäänehet tähystää,
etumaastoa siinä he pälyää.

On aukot niin suuriksi tulleet nuo,
on kuolema satoaan korjannut tuo.
Ei ehditä ruumiita korjaamaan,
jo ryntääpi vainooja valtoimenaan.

Mut laulaa viel aseet nuo puolustajain,
ne yhtyvät lauluhun tuonelan.
Rivit huojuu, harvenee hyökkääjäin,
siel korjaa myös kuolema satoaan.

Monen suusta kuuluvi vaikerrus,
myös hyökkääjän huulilta valitus.
Se tuskaa kuulijan mieleen tuo,
oi lievempi tuska kuoleval suo.

Kun rauha vihdoin koittavi tuo,
moni rampana raahusti omainsa luo.
Ase vaihtuvi auran sarviin siin,
omaa maata on viljellä ihana niin.

On etsikkoaika tuo taistelijain
jo painunut elämän iltaan.
Siks elämän Herraa viel kuulkaa,
oi tulkaa mun armosta juomaan.

Se armo on ylenpalttinen,
minä ilmaiseks annan sen sulle.
Ja painavat syntitaakkasi nuo,
ilo antaa on anteeksi mulla.
Lauri Heiskari
sotaveteraani



Oi kallis Suomenmaa
Sun koskiesi kuohua
ja honkiesi huminaa
Suo mun kuunnella kunnes
hetki lähtöni lyö
Ei toista kalliinpaa
Voi maailmasta löytää
Kuin tämä köyhä kotimaa
Jonka kauniiks' on kasvatellut
taattojemme työ

Korpees' raivio, kulta vainio
Raatain luoda nyt meidän
vuoro on
Sulle tahdomme suoda kaikkemme
Puolestas' seistä saakka kuolohon

Oi Suomi synnyinmaa
Suo helmassas' sun poikasi
onnellisna nukahtaa
Kun hän henkensä halvan
sulle antanut on
Ei muuta kunniaa
Kuin kuulla kummultansa
Sun kuusiesi kuiskinaa
Kun sä kätkenyt olet
hänet viime lepohon.
Heikki Klemetti



Minun isänmaani runo
Kun olin ihan pieni tyttö,
minun isänmaani oli pähkinän kokoinen.
Se oli niin pieni,että sen sisään
juuri ja juuri mahtui
minun maailmani ydin:
Koti ja äidin syli, isän käsi
ja yhdessä luettu iltarukous.


Kun olin pieni, minun isänmaani
maistui mansikkamaidolta ja tuoksui
niin kuin vastaleivottu leipä,
eikä kulkusten kilinä koskaan
kokonaan lakannut siellä kuulumasta.

Kun minusta tuli aikuinen, minun
isänmaani kasvoi Suomen kokoiseksi
ja sai ihan uudet ulottuvuudet.
Minä opin rakastamaan sitä
aikuisen naisen rakkaudella.
Opin löytämään yhä uusia
vastauksia kysymykseeni:
mikä on minun isänmaani ja
miksi se on minulle niin rakas.

Minun isänmaani on tietysti
tämä maa, alue,jota kartalla
kutsutaan Suomeksi, sen järvet
ja metsät, vainiot ja viljapellot,
kylät ja kaupungit.
Suven suloisuus ja talven
kuurainen kimallus, kevään liekehtivä
vihreys ja syksyn purppurakulta.

Mutta minun isänmaani on muutakin.
Minun isänmaani on itsenäisyys.
Minun isänmaani on vapaus,
sananvapaus, liikkumisenvapaus,
vapaus olla omaa mieltäni asioista.
Minun isänmaahani kuuluu kaikki se,
missä ihmisen henkiset juuret ovat,
kulttuuri, kieli, tämä murteista rikas,
vivahteikas ja sointuva suomen kieli,
jota niin monet runoilijat ovat
käyttäneet kuin jaloa instrumenttia:
"Ruislinnun laulu korvissani/
tähkäpäiden päällä täysi kuu/
kesäyön on onni omanani/
kaskisavuun laaksot verhouu…"

Isänmaani on lippu ja laulu,
itku ja nauru, rukous ja kirous,
syntyminen ja kuoleminen,
työnteko, viha ja rakkaus.
Se on Sibeliuksen sinfonia
ja Porilaisten marssi,
mutta se on myös suvivirsi
ja Monosen Satumaa-tango
haikeasti haitarilla soitettuna.

Isänmaani on suomalainen kansa,
minun kansani, kaikki suomalaiset
ikään, ammattiin, asuinpaikkaan katsomatta,
puoluekannasta riippumatta,
työläinen ja talonpoika,
palkansaaja ja johtaja,
maalainen ja kaupunkilainen,
nuori ja vanha.

Minun isänmaahani kuuluu myös
suomalainen menneisyys.
En voi puhua isänmaasta muistamatta
menneitten sukupolvien työtä.
Tuhannet ja taas tuhannet
esivanhempamme, eivät vain
merkkimiehet ja -naiset, vaan
aivan tavalliset kansannaiset ja
-miehet, ovat tekemällään työllä
ja uurastuksella luoneet sen pohjan,
jolle kaikki tässä maassa
loppujen lopuksi rakentuu.

Minun isänmaahani kuuluvat
myös sankariristien rivit,
niiden veljiemme ja sisartemme
muiston kunnioittaminen,
jotka eivät väistäneet vastuuta
silloin, kun isänmaa heiltä
vastuunkantamista ja uhrauksia vaati,
ja joita saamme kiittää siitä,
että nyt voimme elää vapaan
maan vapaina kansalaisina.

Eläköön, kauan eläköön Suomi!
Raili Malmberg