| |
Vapauden valjetessa
Oli aika kerran,
oli hetki Herran,
kun Suomi suureksi suurtui,
kun Suomen kansa
oli seisaallansa,
kun jumaliinsa se juurtui,
mut pienet sielut,
kaiken kauniin nielut,
taas sotkivat meidät soraan,
siks näe me emme,
mitä tarvitsemme,
mikä onni on vapauden oraan.
Yks sentään meille
jäi elämän teille:
isänmaan, isänmaan pyhä vapaus!
Oli suuren se ajan,
ajan, paikan ja rajan
rakas, rakkahin, kaunehin tapaus.
Nyt Suomen on laulu,
ajan alkavan taulu:
maat, metsät ja rannatkin raikuu,
kun Auran on voitto
kuin Auroran koitto,
opin kauneus sen varrelta kaikuu.
Taas suurtuvi Turku,
sen soi sävel-urku,
sen vanhuus ja viisaus viihtyy;
tuli tuikkivi tiedon
ajan liukkaan ja liedon
läpi tään, joka kirkuu ja kiihtyy;
taas tiedon on avain
kateederin, lavain,
salat kaikki miss’ ilmoille tuodaan,
miten Suomen on mieli,
sen heimo, sen kieli,
sen henki, sen suuruus, mi luodaan.
Ei menneisyyttä
näin nosteta syyttä:
nyt soi sana syntymämaamme!
Sen seisomme eessä
me silmät veessä,
sen kohtalot korkeat jaamme.
Mut muistelot armaat,
sukupolvetkin harmaat
nyt sielujen silmissä kulkee,
pii iskee ja rauta,
isänmaa, kehto, hauta,
mi meidätkin helmaansa sulkee.
Eino Leino
Me kasvamme kansana, nuorina.
Me nousemme Suomen vuorina.
Me peitämme kukkasin kummut ja haat,
me kylvämme vehreiksi Väinölän maat,
tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen
läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta.
Me laulamme maasta suuresta.
Me nostamme kansamme kunniaan,
yön valtoja vastahan taistelemaan,
ja peittävä ei petos, saasta
ole laaksoja laulujen maan.
Me voitamme virsin ja kantelein,
me kiistaamme taiteen tanterein.
Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
me seisomme vastassa seppelepäin,
me aitaamme aatteiden kaiteen
tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan.
Meit' tenhota ei saa ansat maan,
ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
mut meille vain taivas on siintävä tuo,
min kiitosta kiuruset veisaa,
jonk' armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan.
Meill' on tämä ranta täällä vaan.
Jos me emme tääll' ylös katsone vain,
jos me emme toistamme tukene ain,
me sorrumme niinkuin santa
alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan lyhteistä?
Vain toukojen, toivojen aika on tää.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää?
Mut sortua saa ne ei soraan,
joka riitojen riehusta jää.
Siis kylki kylkehen kiini vaan!
Ei meill' ole maljat viinimaan,
mut seiskame näin, sotatorvi kun soi,
niin kauniisti kansamme riemua voi
myös kuohua Kalevan kaljat.
Ole siunattu, Suomeni oi!
Eino Leino
Jos
on suurta tehty missä,
sit’ on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell’ on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk’ on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill’ on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll’ on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.
Eino Leino
Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansan parhaat pelkää:
“Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatii täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.”
Monet suorat henget suree:
“Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss’ ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.”
Monet säikkyy hienot sielut:
“Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.”
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk’ ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur’ on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll’ on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
Eino Leino
|
Pyhä synnyinmaa
Sua muistamme ain, pyhä syntymämaa,
mikä lieneekin toimemme, työmme,
ylin onni Sa oot, minkä ihminen saa,
elon aurinko, tähtönen yömme;
Sun korpies kuisketta kuulimme lasna,
sitä unhota emme me harmajahasna,
Sun valtaasi tahdomme vahvistaa,
Sua lempien leipääsi syömme.
Oli kielesi kirkkaus jo vertaamaton,
kun soi sitä äiteimme huulet,
sen kauneus nyt karttunut, varttunut on,
tänä päivänä kun sitä kuulet:
se kaikuu nyt huipuilta valtion vapaan,
mut kaikuvi maammojen, taattojen tapaan,
käy tietona, taitona taistelohon,
miten muuttuukin maailman tuulet.
Ja mielesi meille se
suurna jo soi,
kun orjuus uhkasi maata,
se rintaamme rautaa ja rakkautta loi,
jok’ ei konsana sammua saata;
kun vallitsi kerskaten keisarivalta
ja uhrinsa otti jo orttemme alta,
me tunsimme: et sitä sietää Sa voi,
jos tahdo et voimasta laata.
Siks syöksyimme kuin
sinivirtaisi vyöt,
siks seisoimme kuin valon vahdit,
siks tulta ne tuprusi pohjolan yöt,
soi mielten ja miekkojen tahdit,
mut Sulta me tahtomme, tarmomme haimme,
Sult’ yksin me voimamme, voittomme saimme,
Sun hangistas nous unet, urhojen työt,
nous taattojen, maammojen mahdit.
Ylt’ympäri Sun, nyt
katso ja nää,
pyhä lippusi pystynä liehuu,
voi leijona viirinä lennähtää,
jos taas kirot sortajan kiehuu,
mut muuten se vapauden, rauhan on vaate,
kuin risti sen rinnassa rakkauden aate,
jos ei sitä turmele tuuliaispää,
ei riitojen myrsky, mi riehuu.
Valan vannomme juurella
viirisi sen
yht’ olla ain kansaa maamme,
tätä heimoa pohjolan pakkasien,
min tuskat ja riemut me jaamme,
mi talvessa taistellen itsensä nosti,
mi kalliisti kalleimman onnen sen osti
nyt seisoa parvessa parhaiden,
jost’ ylpeät olla me saamme!
Eino Leino
|
Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.
Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.
Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,
ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.
Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.
Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa - "epäkansallista"!
Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.
Eino Leino
Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.
Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.
Eino Leino
Tää kansa on kuin kaupunki,
min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin
nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!”
– ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
– ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.
Eino Leino
Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll' ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.
Eino Leino
|
|
