Aika liitetty on aikaan uuteen, hän lähti hiljaa kauas ikuisuuteen.
Aikamme on lyhyt, syttyvä sammuva kuin liekki.
Aikansa työllä, aikansa levolla suvisena päivänä. Nyt minä lepään.
Askel hiljenee - seisahtuu, liekki hiipuu - sammuu. On kiitoksen ja jäähyväisten aika.
Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen, on rauha sydämessä kärsineen.
Ei unohdu muistosi kaunis, hyvä, viime leposi olkoon rauhaisa, syvä.
Elo, onni, lyhyt maallinen, ilo ikuisuudessa on iankaikkinen.
Elämäsi oli työtä, sydämesi oli hyvyyttä. Olkoon leposi rauhaisaa.
Elämä täällä on kuin vedessä kuun kuvajainen, otat sen kämmenelle, ihmettelet onko sitä.
Emme unohda muistoas kaunista, hyvää, viime leposi olkoon rauhaisaa, syvää.
En tiedä mittaa matkani, jos kuinka lyhyt lie vain yhden tiedon tarvitsen: se ett' on kotitie.
Et jättänyt jälkeesi tyhjää sijaa, vaan rakkauden täyttämän muiston.
He menevät pois, puistoissa hiljenee. Niin paljon on muistoja tiellä, he kotona siellä.
Heittäkää hiljaa arkulle multaa, siellä on mummu, siellä on kultaa.
Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.
Hyvä ystävä on lähtenyt - muistot elävät ikuisesti.
Ihana rauhan ranta, suloisen levon antaa, vaivoista vapahtaa surut, murheet lopettaa.
Ihminen kuolee - muisto
elää.
Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho. Kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole.
Ihmiset niin vaiti kulkee, varjot on niin lempeät. Hiljaa uutimia sulkee kädet näkymättömät.
Elina Vaara
Ikuinen rauha, onnellinen osa.
Iltaan ehti kevään päivä, jälkeen jäi vain surun häivä.
Joka hetkistä ajoilta lapsuuden ja kaikista päivistä jälkeen sen, Sinua ajattelen kiittäen
Jokainen päivä on yhtä lähellä ikuisuutta.
Jonain päivänä tuuli vie pilvet ja aurinko tulee esiin. Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.
Jospa mä löytäisin niityn sen, missä kasvaisi sininen kukka, missä
jälleen mun lintuni lentäisi,
missä vihreä ois nurmen nukka.
Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille.
Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt, vaan kaikkesi annoit.
Jäi jälkeesi kaipuu, jäi
sanaton suru.
Jäi jälkeesi mökkipiha hiljainen,
sen puut ja pensaat lintuineen.
Me katsomme jälkiä kättesi töiden,
kiittäen, kaivaten, ikävöiden.
Järven rantoja laineet huuhtelee,
puut hiljaa kuiskii ja kuuntelee.
Ei saavu soutaja venheelleen,
ei lähde vesille verkoilleen.
Jätit meille muiston valoisan, niin kauniin, rakkaan ja hyvän.
Jää hyvästi, äiti! Oli osasi antajan ainiaan. Nyt vieläkin kalleinta annat meille,
pyhät muistot valoksi elämän teille. Jää hyvästi, kunnes kohdataan!
Kaatunut on metsän komein honka.
Kaikk’ on niin tyyntä pois tuskien tuntu, lepoon lempeään kietoo unen pehmeä huntu.
Kaiken tänne jätän rikkaan kauniin maan. Nousen taivaan sineen ruskoon punertavaan.
Katkesi pienen linnun lento,
sävel jäi - se heläjää.
Kauniit olivat onnemme päivät, kauniit muistot
jälkeen jäivät.
Kauniit muistot eivät koskaan kuole, eivätkä milloinkaan jätä yksin.
Kauniit muistot voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.
Ken tulkita vois kaiken tarkoituksen? Me jäämme vaiti, hiljaa nöyrtyen.
Kiitos elämän antajalle, kiitos kehtomme tuutijalle, kiitos askelten
auttajalle,
kiitos kielloista käydä harhaan, kiitos neuvoista polun parhaan.
Kiitos kaikesta, minkä sinulta sain.
Kotiin valkeaan uuteen viimeinen venhe vie. Lempeään hiljaisuuteen päättyy kulkijan tie.
Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä.
Kuolema ei ole elämän loppu, vaan uuden ja paremman alku.
Kun aika päättyy, alkaa
ikuisuus.
Kun haihdut tuuliin, taas mereen tuovat sinut tuulispäät.
Kun kaikki on valmista, tehty työ, on edessä rauhaisa yö.
Kun pitkän elämän elää saa, voi rauhassa nukahtaa.
Kyyneleet puhdistavat, muistot säilyvät.
Lepoa ja rauhaa poisnukkuneelle.
Lepää rauhassa, tuulen kehdossa, tuoksussa kesäisen maan.
Loppui tuska, tuli rauha, uni kaunis ikuinen.
Luonto on antanut meille lyhyen elämän, mutta hyvin käytetyn elämän muisto on ikuinen
Lähtevien laivojen satamasta jokainen irtoaa yksinään odottamaan meitä muita.
Me emme itke niitä päiviä, jotka ovat myötäsi menneet, vaan olemme onnellisia,
että ne päivät ovat olleet.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole, vaan elämme niiden ihmisten sydämissä,
jotka ovat meitä rakastaneet
M. Lindqvist
Muisto kaunis voimaa antaa, surun raskaan hiljaa kantaa.
Muistoista aika rakentaa lohdutuksen.
Muistot kauniit kantavat vuosiin tuleviin, voimaa tuovat hetkiin vaikeimpiin.
Muistot ovat lohdun rakennuspuut.
Murheeseen lohtua tuo muistosi kaunis ja valoisa.
Murheeseen on kätketty toivo tulevista päivistä.
Muut muistot kerran kalpenee, ne himmenee, ne halpenee. Sun muistosi aina elää.
Niin kaunis on hiljaisuus, siellä jossain säilyy ikuisuus.
Niin kaunis on maa, niin
korkea taivas.
Niin kuin muuttolintusen tie, kotia kohti matka vie.
Niin kuin pääsky - - - pitkin pintaa maan! Niin kuin pääsky - - - sineen korkeaan!
Niin lempeänä leviää hiljaisuus, niin säteilevänä taivaan avaruus.
Niin lyhyt askel
ajasta ikuisuuteen, niin kapea raja välillä taivaan ja maan.
Nousussa päivän laulussa sinisen linnun, siellä on matkamme määrä.
Nuku huminaan metsien. Nuku tuoksuun ikuisen isänmaan kesän.
Nuku unta rauhaisaa.
Nyt nukut ikiunta,
rauhallista, tuskatonta.
Nyt olet poissa keskeltämme, mutta et koskaan sydämistämme.
Näin aukeaa portti
viimeinen valoon ja lauluun lintujen.
Näin katoaa elämä odottamatta, näin saapuu murhe ilmoittamatta.
Ole hyvässä turvassa, pilvien takana on aina valoa.
Oli edessä nuoruus... elämän taika. Ei tiennyt kukaan, oli lähdön aika.
On ajaton avaruus, arjesta irronnut ikuisuus. On rauha, hiljaisuus.
On elo kuin ulappa suuri, ja muistot on saaria sen, niin hiljaa mä sulle kuiskaan:
Sua unhoita koskaan en!
On hiljainen taivaanranta, eikä lintujen laulu soi. Ei kuoleman tarkoitusta ihminen ymmärtää voi.
On lempeä levon maa, unen
kaarisilta sinne johdattaa.
On lepo jossakin, särkymätön syvä rauha.
On maa, johon kaikki polut katoaa, on rauhan maa.
On rakkain riistetty rinnalta pois mikä tuska enää sen suurempi ois?
On vain hiljaisuus ja sanaton suru.
On vain kolme ääretöntä asiaa; taivas tähtineen, meri pisaroineen ja sydän kyynelineen.
On siellä ikuinen kesän maa, sydän uupunut levätä saa.
Ovat tyyntyneet elämän tuulet, on vain ikuisuus ja rauha.
Paikkasi on tyhjä, kaipaus
suuri ja rajaton.
Paikkasi tyhjääkin tyhjempi on, suruni raskas ja loppumaton.
Pitkä on päivien retki illan himmeyteen. Yksi on autuas hetki kivusta uupuneen;
nukkua siintoon illan.
Saima Harmaja
Poissa on tuskat, ohi arki ja työ. Vain lempeät mainingit rantaan lyö
Rakkaus ei koskaan häviä
Rauhan maa kangastaa,
siellä tapaamme kerran.
Sanoja ei tarvita,
kun sydän puhuu tuhansin muistoin.
Sen uni on tyyntä ja rauhaisaa, ken tuskien jälkeen levätä saa.
Siellä missä nyt olet, kukkii kaunein maa. Siellä tuuli lempein puhaltaa.
Sinun kuolemas kuolemanrannan niin ihanan lähelle tuo.
On välillä sydäntemme vain virran kapea vuo.
Sinä saavutit taivaan rannan, yllä tunturin huippujen oot, ikirauha, ylhäällä siellä,
Sinun sielussas vallitkoon.
Siunattu olkoon sun tiesi,
siunattu matkasi viimeinen.
Suo surun hiljaa muuttua
kauniiksi muistoiksi.
Surun kyynelten lävitse loistavat onnellisten muistojen kultaiset säteet
Surun tumma syvyys kätkee kirkkaan valon. Muistojen ilo, hyvyys täyttää mielen nyt.
Suuri rakkaus ei tunne aikaa, ei paikkaa, ei unta eikä kuolemaa.
Sydämessä soi laulu hiljainen ja sanaton. Metsä hiljaa huminoi, kiire poissa on.
Sydän lämmin ei syki enää, vaan muistosi kaunis iäti elää.
Sä hetken viivyit täällä vaan, kuin kastehelmi päällä maan.
Säveltä hiljaisuuden sanat ei häiritä saa. Kirkkaus ikuisuuden ihmistä koskettaa.
Hilja Aaltonen
Taivaan linnut, tuulet maan seuraksesi sinne saat. Kipua sä tunne et, hiljaisuutta kuuntelet.
Takana elämän tuulet, eessä rauha - iäisyys.
Tie valmis on ja päässä sen
vastaus löytyy ikuinen.
Tuokion verran saimme olla yhdessä varmoina siitä, että rakkautemme kestää tuhannen vuotta.
Tule luoksemme unissa illoin, kun ikävä meillä on. Pidä kädestä meitä silloin, kun kaipuu on lohduton.
Tuulet soittavat ikävää syvää. Metsät henkivät kauniita muistoja.
Tuulien soitto vaiennut on, ympäri viheriöi ikityyni metsä.
Tuulien soitot ovat vaienneet. Ympäri soi ikityynet veet.
A. Hellaakoski
Tämä varjojen maa, jää kauas taa, vihdoin väsynyt levon saa.
Uuden aamun valkeuteen
herätä suo nukkuneen.
Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan astui aurinkolaivaan suureen ja valkeaan.
Vaivu varjohon kukkasten, lepää lehdossa rauhan maan.
Valosta saavuit, valoon sä lähdit, tähdenlentona valaiset tietä.
Varjosta valoon kulkee tie, rauhaan johtaa - perille vie.
Yli taivaan saapui siintävä silta, kun yhteen sulivat aamu ja ilta.
Vain nöyrä kiitos, enempää mä tuskin voinen ymmärtää.
