Antaa kyynelten tulla,
antaa sydäntä pakottaa,
antaa ajatusten sattua.
Kun suru on kohdannut,
lamaannuttanut, mykistänyt.
Kyyneleet pesevät, itku hoitaa.
Sydän aina tuntee ja ajatukset
tekevät surutyötä.
Surutyö on hyvästijättöä ja luopumista.
Luopumista siitä, mitä emme
koskaan omistaneet,
vaan saimme pitää
määräajan lahjana.

Toivoisin olevani enkeli,
- jolla olisi voimia Sinulle,
jos heikkona olet.
- Jolla olisi aikaa Sinulle,
jos kiire ahdistaa.
- Joka opastaa Sinua,
jos apua tarvitset.
- Joka valoa näyttää,
jos pimeässä kuljet.
- Joka rohkaisee Sinua,
jos epävarmana kuljet.
- Toivoisin olevani enkeli,
joka kuiskaa Sinulle,
Sinä voit, Sinä pystyt,
Sinä olet hyvä,
kaikki on hyvin.



Takana elämän tuulet,
eessä rauha, iäisyys.


Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa,
vei voimat ja unen antoi.
Se taittoi sukumme vanhinta viljaa,
pois rakkaamme luokseen kantoi.


Suurin suru on sanaton,
syvin kaipaus äänetön.
Tää hiljaisuus kantakoon sulle sen,
osanottoni suurimman lämpöisen.


Kiitos kun olit totta hetken,
nyt mun täytyy tästä jatkaa.
Vierelläni teet loppuretken
vaikka se olis kuvitelmaa.
Kun taivaan tähdet tuikkii
luokseni lentää saat
jokaisen illan myötä
unessa tavataan.


On ikävää, jota ei voi ilmaista,
on kaipuuta, jota mitkään teot
eivät voi täyttää, ja on rakkautta,
joka ei vaadi muuta kuin
sydämen hiljaisuutta


Kiitos sulle rakkaimpani,
olit kallein päällä maan,
annoit voiman, uskalluksen,
jota arkeen tarvitaan.
Olet mennyt, olen yksin,
perääsi näin huutaen
äänettömän huokauksen:
Olet rakkain, tiedät sen.


Jonain päivänä tuuli vie pilvet,
aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä surumme on
kevyempi kantaa.


Vaan ylitse kaikkien kyynelten,
tuhat muistoa meitä lohduttaa.
Ne tallessa päivien menneiden,
tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa.


Kauniit muistot voimaa antaa,
surun raskaan hiljaa kantaa.


Purjehdus on päättynyt.
Meri huokaa rantakiviin.
Veden yllä linnun lento 
aamuaurinkoon.
On muuton aika.


Sinut aistin kuin tuulen,
aamukasteisen uuden,
sinä tunteeni täytät
kuin tuoksuva maa.
Tulet aalloista merten,
käyt varjoissa illan,
yön hetkinä hiljaa
sinut syliini saan.


Sen tiesi kesän aurinko,
sitä kuiski vieno tuuli
ja siinä pesää tehdessään
sen pihan linnut kuuli.
Se soi laulussa lintujen:
tää aamu on rakkaamme viimeinen.



Et ole sittenkään yksin.
Tulee päiviä, jolloin et jaksaisi jatkaa
tätä yksinäistä, mutkaista matkaa.
Niin raskaalta kulkea tuntuu tie,
et ehkä tiedä, minne se vie.
Ne, jotka kulki sen aikanaan,
eivät palaa takaisin kertomaan
miten surujen metsässä suunnistetaan,
kuinka ikävän portit avataan
tai koska ja missä tavataan.
Se on paikka, josta vaietaan
Vai onko juuri tuo oksa tässä
rakas käsi kättäsi etsimässä.
Ja kun tuulen hiuksillas
leikkivän luulet, ole hiljaa,
kaivatun äänen kuulet,
hyväilee sinua rakkaat huulet.
Hänen hymyään luontokin hymyilee,
puhu ystävä, kyllä hän kuuntelee.


Iltarusko tummui yöksi,
luo portin saapui matkamies.
Anovan katseen luo vartijaan:
Niin väsynyt on sydän mulla,
lepoon saanko jo tulla.
– Katso, hänelle portti hiljaa aukeaa.


Taatusti hän kuulee. Hän katselee
sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkin ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin
kuin muut. Heidän ei tarvitse vitkutella
täällä sataa vuotta saadakseen
kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti,
jotkut.

Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin
tärkeää, ja se on heidän tehtävänsä meidän
elämässämme. Hän opetti sinulle
varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.
Ehkä hänen ei yksinkertaisesti
tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli
sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.


Niin hiljaista on muistojen porraspuulla,
niin hiljaista nurkissa lapsuuden,
niin hiljaista tuvassa menneitten.


Muistosi on kylvetty
sydämiimme
ja siellä se on alati läsnä
kunnioitettuna, hellittynä.
Eikä sinulta mikään
ota enää mitään pois.
Eeva Kilpi


Öin, päivin kauhusta pitkin
sua, kadotettua, itkin.
öin, päivin rukoilin
sua takaisin.

Hän, Lempeä, armahti meitä
yön piirissä eksyneitä.
Sain tuntea värähtäin
taas kätesi kädessäin.

Oi kuuntele — tuskamme raukee.
Läpi saartavan metsän aukee
valojuova ja himmeä tie.
Tule! — Kotiin meidät se vie.
Saima Harmaja


Tuuli puhuu enää kuiskaten,
sillä aurinko on jo mennyt nukkumaan.
Pilvivuoteelle sekaan untuvien,
kultaisen taivaanrannan taa.
Kaikki on niin kaunista,
pehmeää ja rauhallista.
Yön syli on turvallinen,
suojaansa tuhlailee.
Hyvää yötä maailma,
aamulla aurinko nousee taas.
Pelle Miljoona